Aamuöinen usva painuu matalaksi
ja minä istun koneen ääressä,
näppäimistö rasvainen, naama harmaa.
Lokakuu taas. Lokakuu aina.
Missä on se päivä, jona jokin oikeasti tapahtuu?
Ei mikään. Ei mitään. Vain tämä.
Sormet liikkuvat kuin itsestään,
kirjoittavat asioita joita en edes tarkoita.
Sanat eivät ole todellisia.
Ne ovat sähköä ja muistia ja huonoja päätöksiä,
kuten kaikki muukin.
Kuten se yksi yö,
se yksi ihminen,
se yksi asia jota et osannut sanoa.
Nyt se on liian myöhäistä.
Se on aina liian myöhäistä.
Lokakuun valo on kylmää ja matalaa,
se ei lämmitä mitään,
se vain paljastaa pölyn, halkeamat ja luopumisen.
Kohta on pimeää taas ja se on parempi,
sillä pimeässä ei tarvitse teeskennellä.