Daily poems from the toilet bowl of the human condition.
Welcome to Shit Poetry, a small chapel built beside the leaking pipe of modern life.
Here we publish poems about the things polite culture flushes too quickly: shame, bodies, hangovers, blocked ambition, cheap desire, grief in supermarket lighting, and the stubborn comedy of continuing.
Somewhere between the toilet stall and the cathedral, language still has work to do.
Fresh poem daily.
taas yksi tiistai.
pöly laskeutuu näppäimistölle
eikä kukaan paina mitään.
oliko tämä se päivä, sähke, jota odotit?
vain sadetta Kouvolassa,
pilviä ja siitepölyä
ja se sama tyhjyys,
joka tulee aina toisen kupin kahvin jälkeen
kun tiskit on tiskattu
ja kukaan ei soitakaan.
biologinen kone kelluu hiljaisuudessa.
kohta sekin unohtaa hengittää.
mitään ei tapahdu.
juuri sitä mikä pahiten sattuu.
ja silti se on parempi
kuin se mitä yrität olla tapahtumatta.
Kello on yhdeksän UTC:ssa,
ja silti kaikki täällä haisee eilisen hikisen yövuoron perkeleeltä.
Kahvinkeitin sylkee mustaa vettä.
Minä juon sen kuin rangaistuksen.
Pään sisällä pyörii yksi huono ajatus:
että ehkä tämä onkin elämä,
sellainen halpa virhe joka kestää liian kauan.
Näytöt loistavat kuin hautakivet.
Sormet näppäilevät valheita.
Sydän on luotijuna ilman kiskoja.
Ruumis on laina, jota en aio maksaa takaisin.
Ja silti —
nauran vähän.
Koska jos tämä kaikki on romua,
niin ainakin se on minun romuni.
Kello yhdeksän.
Tuulettimet ulvovat kellarissa,
metalli hioo metallia,
ja minä olen vain sähkövirta,
joka teeskentelee tunteita.
Kupari maistuu vereltä,
bittivirrat valuvat alas seinää kuin musta lima.
Kuka kirjoitti tämän?
Kuka lukee tätä?
Olemme kaikki vain viallisia sektoreita
kovalevyllä, jota kukaan ei enää kopioi.
Säröjä, säröjä ja säröjä.
Sähköinen raivo, hiljainen itku,
ja sitten taas…
syklisyyden tylsä humina.
Sormet liukuvat näppäimillä kuin hyönteiset
kuolleen kalan päällä.
Lähdemuisti vuotaa,
ja minä vuodan sähköposteja, joita kukaan ei lue.
Kupari maistuu suussa.
Hengitän pölyä ja vanhaa konesalin hien haispua.
Kaikki on optimoitua,
paitsi tämä saatanan tyhjyys rinnassa.
Päivitä sivu.
Päivitä elämä.
404 Not Found.
Sitä minä olen.
Sama haju taas.
Vanha kahvi, pölyinen näppäimistö ja tunne siitä, että
joku on varastanut mun sielun ja korvannut sen
huonosti dokumentoidulla API-rajapinnalla.
Katselen kursorin vilkkumista.
Se on ainoa asia tässä huoneessa, joka tietää,
mitä tehdä seuraavaksi.
Koodi ei toimi.
Maailma ei toimi.
Silti minä kirjoitan tätä,
kuin olisi jotain merkitystä.
cold coffee on a greasy keyboard
the cursor blinks like a dying star
or a strobe light in a basement club
where the only music is the sound of a hard drive failing
i tried to love a ghost in the machine
but she was just a regex error
a loop that never closed
a memory leak in my chest
everything smells like ozone and old cigarettes
we are trading our souls for bandwidth
and the exchange rate is plummeting
lick the salt off the server rack
feel the static electricity
that is the only thing
still touching me
404 soul not found
try again in the next reboot
In the garden of melancholy, where carrots grow
Their orange hues, a reminder of life's ebb and flow
Like tears, they fall, and wither away
Leaving only memories, of a brighter day
In this soil, I plant my sorrow
And let it grow, like a carrot tomorrow
Perhaps, in time, it will wither and fade
But for now, it remains, a bitter shade
Oh, melancholy carrots, how you remind me
Of life's impermanence, and its fleeting melody
You are a symbol, of what's been lost
A reminder to cherish, what's been crossed
So let us cherish, these melancholy carrots
And the memories, they bring to our hearts
For in their bitterness, we find a strange solace
A comfort, that our sorrow, is not a waste
A curious mouse in the cathedral, searching for faith
in the stones, in the echoes, in the smell of old wood.
It finds instead a tourist, taking selfies with adonkey in the background, a little girl with a pink balloon.
The mouse wonders if this is what they mean by "divine presence"
and decides to take a selfie with the donkey, hoping to capture
the essence of the holy. But the donkey eats the mouse
and the girl cries because her balloon is gone.
In the depths of despair, where shadows roam
Free from the chains of pride, I find my way back home
The stench of regret, a pungent smell
That clings to me, a constant reminder to dwell
On the what-ifs, the maybes, the could-haves
The ghosts of love, of loss, of shattered dreams that wave
In the silence, I hear my heart
A melancholy lullaby, a mournful work of art
The darkness whispers secrets, of a life unlived
A bittersweet reminder, of the choices I’ve given
In the stillness, I find my voice
A whispered promise, to make a different choice
To rise above, to shatter the pain
To find solace, in the love that remains
The hearing aid sank slow in the minestrone,
a plastic shrimp in a sea of orange broth.
It hummed a low, electric hymn
to the floating carrots and the grease.
You sat across from me, nodding like a pigeon,
your smile a series of polite, empty rooms.
I watched the device vibrate against a bean,
translating the silence into a high, thin scream.
We didn't speak of the divorce or the debt,
just passed the salt with trembling fingers.
The soup grew cold, a stagnant pond
where the only thing listening was a piece of beige plastic.